Sysmän Kirjakyläyhdistys ry:n kirjoituskilpailusta 3. palkinnon sai Tuula Laitinen oheisella kirjoituksella.
Vietin lapsuusaikani pienellä maatilalla. Vanhempieni tehdessä töitään, mummoni, joka olisi nyt 135-vuotias, huolehti minusta vanhempieni tehdessä maatilan töitä.Työn opastus tuli luonnostaan seuratessa vanhempieni ja mummoni työskentelyä. Mummo asui samassa taloudessa, kuten tuohon aikaan oli tapana. Muistan kirkasväriset räsymatot leveälankkuisilla puulattioilla, kukikkaat ikkunaverhot, palsameita, värinokkosia, ja pelakuita ikkunalaudoilla.
Lauantaisin pullan tuoksu täytti tuvan. Minun työtäni oli pullien voitelu kananmunalla. Munat olimme käyneet keräämässä pesästä. Leivoimme myös pippoja ja hiivaleipiä, sekä usein myös ruisleipää. Minun tehtäväni oli pistellä leivät haarukalla, ennenkuin ne laitettiin uuniin. Kesällä ei tavallisesti ruisleipää leivottu, koska uuni oli lämmitettävä tulikuumaksi, ja oli palon vaara. Kesäksi leipiä kuivatettiin leipävartaissa, jolloin ne säilyivät kauan. Leipien paiston jälkilämmössä uunissa hautuivat erilaiset laatikot, tikkutollo, sekä lihat ja puurot.
Muistan monet mansikkaretket aholla, tai peltojen pientareilla, joista heinä oli korjattu latoon talteen talven varalle. Punaisia, herkullisilta tuoksuvia marjoja saimme litrakaupalla. Mansikkamaito maistui herkulliselta. Nämä muistot tuovat veden kielelle.
Lehmät haimme metsästä, jos ne eivät olleet tulleet portille odottamaan lypsylle pääsyä. Ne saivat jauhoja lypsyn aikana. Minulla oli tässäkin tärkeä tehtävä. Kun äitini lypsi, käsin siihen aikaan, minä häädin kärpäsiä oksanipulla. Eräs Manteli-niminen lehmä lakkasi antamasta maitoa, jos jauhot loppuivat kesken. Kanoille annoimme aitan laarista jyviä. Kanat olivat tuolloin vapaana pihassa. Ne juosta lyllersivät vauhdilla paikalle, ja kiivas nokkiminen alkoi. Tietysti oli myös kukko. Kun kanat suunnittelivat perheenlisäystä, ne munivat metsän reunaan risukasoihin, tai muihin piilopaikkoihin. Ne olivat niin ovelia, että vaikka kuinka vahti, ei munien piilopaikka paljastunut. Niin ne sitten toivat näytille valmiin poikueen vilkkaita tipusia. Possuille nyhdettiin vesiheinää, ja ne nassuttivat sitä tyytyväisesti röhkien. Puuhaa riitti.
Heinän niiton aikaan olin muonitusapulaisena mummolle. Veimme kahvit tykötarpeineen heinäväelle. Kaikki istahtivat toviksi ojan pientareelle nauttimaan kahvista. Oli minulla toinenkin tärkeä tehtävä. Laitoin nappuloita heinäseipäisiin. Kun kasvoin, vastuuni kasvoi, ja minusta tuli rippeiden haravoija. Sitä riitti, koska myös vilja seivästettiin tuolloin ruista lukuunottamatta. Se laitettiin kuhilaille, ja usein talkoilla.
Vuosien karttuessa myös rikkaruohojen kitkeminen kasvimaalta uskottiin minun tehtäväkseni. En tiedä, oliko siihen syynä tapaus, joka sattui ollessani ehkä neljä, tai viisivuotias. Katselin silloin kun äitini kitki rikkaruohoja. Koska olin tottunut tarttumaan toimeen, niin katsoin äitini tehneen huonoa jälkeä, ja nyhdin maan melko autioksi. Sapiskaa tuli, vaikka parhaani yritin.
Kesät olivat työn täyteistä aikaa, jolloin ei useinkaan kyläilty, mutta juhannuksen aika oli pyhitetty seurustelulle ja rentoutumiselle. Kaupungeissa asuvien sukulaisten oli tapana tulla maalle keskikesän juhlaa viettämään. Silloin luonto oli kauneimmillaan, ja lintujen suloäänet soivat kirkkaimmin. Juhannusruusut ja syreenit olivat parhaassa kukassaan, ja ainakin muistelen, että sää oli useimmiten kaunis ja lämmin. Kedot tuoksuivat kukkamerenä, ne niitettiin vasta juhannuksen jälkeen. Aikuiset juhlivat vähän sahdinkin voimalla, kun Sysmässä oltiin. Minulle tuli leikkitovereita, ja aika kului rattoisasti piilosilla, hippasilla, tai muissa ulkoleikeissä. Oli jännittävää nukkua aitassa. Pellavakankaisen patjapussin sisällä oljet tuoksuivat savuiselle riihelle, ja rapisivat mukavasti kylkeä kääntäessä. Kesäyö oli valoisa, eikä olisi malttanut nukkua, mutta lopulta uni kietoi pehmeään syliinsä jokaisen.
Juhannus meni, ja elämä palasi taas normaaliksi, eli työntäyteiseksi. Kun heinät oli saatu latoihin, alkoi viljan korjuu. Se kesti usein syyskuulle saakka. Saunavastoja tehtiin kuivumaan juhannuksen jälkeen, ja samalla lampaille kerppuja. Syksyisin poimimme mustikoita, vadelmia ja puolukoita. Teurastukset olivat jokasyksyinen työ. Joulukinkut ja laskiaisrokkaan käytettävät siansorkat suolattiin, samoin muu liha aittaan tiinuun. Tappaiskeitto oli aina teurastuspäivän herkku. Äiti valmisti aladobit ja punsat. Saippuaa valmistettiin lipeästä ja muuhun käyttöön soveltumattomista teurasjätteistä pyykinpesua varten.
Vielä oli paljon töitä ennen talven tuloa. Naisväellä omena-, ja muiden hillojen valmistus, sekä mehujen keitto. Viimeisimpiä syystöitä olivat perunan ja juurikasvien nosto, sekä peltojen kyntäminen. Siinä joutui koville isäntä sekä hevonen. Polttopuita oli myös kasattava ajettavaksi talvella pihapiiriin halottavaksi haloiksi ja !avuiksi.
Talvella oli vapaampaa. Saatettiin pistäytyä naapuriin kyläilemään, tai saatiin vieraita vastavuoroisesti. Olin ainoa lapsi, joten oli mukavaa saada leikkitovereita. Talvileikkejä olivat lumilinnojen rakentaminen, ja yleensä lumessa peuhaaminen. Minun lapsuudessani oli lunta riittävästi tuohon tarkoitukseen. Sain myös sukset. Isä teki ne itse. Ne olivat hienot, tervatut lenkkisukset, joista kärjet oikenivat, ja ne piti laittaa usein yöksi taivutukseen. Kun suksi katkesi, siihen laitettiin peltipaikka. Hän valmisti myös pärekopat, kirvesvarret, joitakin huonekaluja, ja vesikelkan, jolla vesisaavi saatiin tuotua pihaan. Minä sain myös oman pienen kelkan mäenlaskua varten. Jopa sukkaa hän kutoi, mutta ei sentään kantapäätä.
Kauppareissulle mentiin tietenkin hevosella. Siinä lumi pölisi ja vauhtia piisasi. Hevosellakin oli talvisin helpompaa, joten se nautti päästessään juoksemaan. Ennen talliinsa palaamista polle piehtaroi tyytyväisenä lumella. Myllymatkoilla en ollut koskaan mukana. Koska myllyyn ehdittiin vasta, kun muut syystyöt oli saatettu valmiiksi, rukiiset uudispuurojauhot jauhettiin kotikonstein. Puuro maistui voisilmän tai puolukkasurvoksen kanssa. Voin äiti kirnusi itse, ja ylimääräinen· vietiin myytäväksi kauppaan.
Rakkauteni luontoon alkoi jo varhaisessa lapsuusiässä. Kotini riihen lähellä metsässä oli iso kivi,jonka juurella kasvoi suuri pihlaja. Se oli minulle hyvin rakas leikkipaikka. Mummoni ja äitini kuuntelivat aina sunnuntaisin radiosta ”kirkon”. Minulla oli metsässä oma kirkko. Oli juhlavaa, kun pihlajassa oli valkeat kukat, tai punaiset, muhkeat marjatertut syksyllä. Tosin sama kivi toimi myös tilanteen mukaan navettana käpylehmineen, kuninkaanlinnana, tai vain mukavana syntypaikkana pienen tytön kuvitelmille. Toki metsässä asui tonttuja, peikkoja ja keijukaisia tavallisten metsän asukkien lisäksi.
Toiminta maatilalla sujui vuodenaikojen rytmiä seuratessa totuttuun tapaan. Ennen kouluikääni opin vierailemaan naapureissa itsenäisesti. Joskus taas naapurin lapset tulivat minun luokseni. Se toi kaivattua vaihtelua, ja osaltaan valmisti koulun aloittamiseen. Lapsuus loppui, ja elämä avartui suuresti. Jännitti, tietysti, koska se muutti melkoisesti syrjäkylän tyttösen elämää. Onkiniemen kansakoulu sai uusia oppilaita myös naapurin lapsista, mikä teki koulumatkat mukaviksi, vaikka matkaa oli seitsemän kilometriä. Keskiviikot olivat ensiluokkalaisilla vapaat. Talvella päästiin oikaisemaan jään poikki, ja kun opimme ajamaan pyörällä, matkat helpottuivat huomattavasti. Keväisin joki tulvi tielle saakka, ja jouduimme riisumaan jalkineet ja sukat ylityksen ajaksi, ja pukemaan taas ylitettyämme tulvaveden.