Helena Mäkinen
HARTOLA, SYSMÄ
Nykyään näkee kaikenlaista porukkaa, tuollakin joku ihan merkillinen äijän käppyrä! Onko se joku hiippailija, joka luuhaa kyttäämässä toisten nurkissa? Mitä mahtaa tehdä työkseen – vai tekeekö mitään, kun on aikaa nuuskia toisten tekemisiä? Epätavallisen utelias se ainakin on. Tuijottaa kaikkea liikkuvaa pistävillä silmillään ja pyörii kuin häkkyrä koko ajan. Eikö se yhtään pysy paikallaan? Normaali se ei ole. Pitäiskö soittaa hätäkeskukseen, jos se on vaikka karannut jostain?
Tukkakin hapsottaa tuon ihme hattureuhkan alta joka suuntaan, onkohan se koskaan käynyt parturissa? Nenä on merkillinen yhdistelmä pottua ja hyppyrimäkeä. Ja sen alla on tietysti pehmentävä räkäjarru… ja kamalan pitkä parta, tuollaista ei näe kuin kerran elämässään! Kulmakarvapehkojen alta se katselee ja kyräilee ympärillään olevia, taas! On sitäkin joskus hyvä vähän tuijotella takaisin ja tarkkailla. Johonkin siitä pitää ilmoittaa. Huomaisikohan se, jos ottaisin siitä vaivihkaa kuvan?
Onkohan se suomalainen vai jostain muualta? Toisaalta olisi tosi vaikea kuvitella, että tuollaisella habituksella varustettu kaveri tupsahtaisi ulkomaanlennolta Helsinki-Vantaalle. Korkeat poskipäät tietysti viittaa suomalaiseen alkuperään, mutta jotenkin tuo naamavärkki näyttää kumiselta ja kelmeältä. Entäs jos se onkin tupsahtanut tähän aikaan jostain varhaisemmalta vuosisadalta? Se ei ole tainnut kuulla, että täällä pitää käyttää maskeja.
Kaverin ikääkin on ihan mahdotonta arvioida. Katseessa on jotain ikiaikaista – ihan niin kuin pikkuvauvalla ensimmäisinä hetkinään. No mutta – ei voi olla – sehän osaa hymyilläkin – ja vielä hyväntahtoisesti. Hammaskalustokin vähän vilahti, se näytti kyllä aika keltaiselta. Jaaha, se taitaakin tykätä lapsista – JAAHA, arvasinhan minä, että siinä on jotain epäilyttävää!
Mutta tuo vihreä nuttu ja punainen hiippalakki – ai niiiiiin! Olisikohan? Tosiaan! Heh! Kumma, etten heti tajunnut!
