Kaisa Vigman
HARTOLA
Olen niin tohkeissani, että on ihan vaikea kirjoittaa. Ihmettelen vain mielessäni, mikä ihme tässä oikein vetää ja viehättää? On pakko lähestyä asiaa oman itseni kautta. En onnistu edes ”ulkoistamaan” itseäni aiheesta, olen niin into piukeana.
Kun hartolalainen Satu Mäyrä kyseli Facebookin Hartolan äidit-ryhmässä maaliskuussa, josko kiinnostuneita pesiksen pelaajia löytyisi, oma sydämeni jätti lyönnin väliin ja hyppäsi suoraan ajolähtöön. Ajatuksissani olin jo kentällä.
Miltähän se tuntuisi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Osuisinkohan vielä palloon? Vieläkö saan kiinni? Missä on vanha räpyläni?
Keskiviikkona 15.5. tämä odotettu päivä sitten koitti. Ja minua jännitti. Hartolan Liikuntamajan – Soriksen – kentälle saapui näin ensimmäisellä kerralla kymmenkunta innokasta pelaajaa. Hartolan NMKY antoi pelivälineet käyttöön ja siitä se sitten lähti.
Kun puhutaan tällaisesta ”höntsäpesiksestä”, jossa tärkeintä eivät ole mahtavat suoritukset, vaan mukana oleminen, voisi kuvitella, ettei kilpailuhenkisyydelle jää sijaa. Pesäpallossa on kuitenkin jotain sellaista, mikä saa kisailemaan itsensä kanssa. Ja sillä riemullakaan ei ole rajoja, jos vielä onnistuu lyönnissään tai tekee hienon kiinnioton – siinä riemussa ovat kaikki mukana! Kun lyöntimääriä ei lasketa ja kaikki tietävät pesäpallon perusjutut, on yhdessä pelaileminen ihan mielettömän hauskaa.
Meistä paikalla olleista pelaajista suurin osa ei ollut koskenut mailaan ja palloon vuosiin, jopa vuosikymmeniin. Mukana oli nuorempia äitejä ja tällaisia mummojakin. Peli ei silti ole menettänyt vetovoimaansa ja hohtoaan. Ja vaikka ihan joukkueiksi asti ei pelaajia ollutkaan paikalla, tekeminen ruokki itse itseään. Kun ensimmäinen takakentälle lojahtanut pallo pääsi läpi, lyöntivuorossa ollut rouva huusi: ”Minä teen nyt kunnarin!” Ja juoksi. Ja hän juoksi ihan saakelisti! Aina kotipesään asti.
Jos tunnet pienenkin liikahduksen sydämessäsi tai juuri nyt mietit, missä räpyläsi on tai vieläkö kykenisit pelaamaan, keskiviikkoisin klo 18 Soriksen kentälle voit tulla kokeilemaan.
Tätä kirjoittaessani vasemman lonkan ja oikean polven kulumaviat huutavat hoosiannaa ja sellaiset lihakset, joiden olemassaolosta ei ollut enää muistoakaan jäljellä, ilmoittelevat tuskallisesti heränneensä. Mutta tämä tuska on terveellistä tuskaa, eikä housujen polvetkaan menneet puhki, joten – en kadu mitään!
Kuvassa: Pesäpallo on luotu meille suomalaisille kansallispeliksemme ja hyvin se tuntuu osuvan ja pysyvän sielunmaailmassamme.